Tutustuessani uusiin ihmisiin, tulee usein puheeksi tukiperheenä työskentely. Useasti kuulen seuraavia kommentteja: “Ai asutko siis samassa rakennuksessa kuin asiakkaat?” “Ootko sit aina töissä?” “Mitä jos joku tulee keskellä yötä pimpottelemaan ovikelloa?” “Onpa arvokasta työtä.” “En kyllä ite pystyis tollaseen työhön.” “Onks sulla omaa elämää ollenkaan?”
Keväällä 2011 olin silloisten tukiperheiden ja toiminnanjohtajan tentattavana työhaastattelussa, jossa parhaani mukaan yritin tehdä vaikutuksen ammattitaidostani. Olin hakemassa tukiperhetyöntekijän paikkaa, enkä oikein edes tiennyt mihin olin ryhtymässä. Tiesin vain, että tukiperheenä toimiminen edellyttäisi asumista “namikatalossa” ja työhön kuuluisi nuorten tukeminen. Nyt, aika tarkkaan tasan 12 vuotta myöhemmin voin käsi sydämellä sanoa, ettei päätös ryhtyä tukiperheeksi ole kaduttanut ja työnkuvakin on tullut vuosien saatossa harvinaisen selväksi.
Luonnollisesti työhön on koulutusvaatimukset ja me kaikki tukiperheet olemme sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan pitkän linjan ammattilaisia. Tukiperhetyötä tehdään sivutyönä eli kaikki ovat tahoillaan myös muualla töissä. Meillä jokaisella on omanlaisensa työhistoria, mutta yhteistä meille kaikille on suuri halu sitoutua itsenäistyvien nuorten tukemiseen. Tukiasunnoilla asuu pääsääntöisesti 16-25-vuotiaita nuoria ja nuoria aikuisia, joita tuetaan matkalla itsenäiseen elämään. Jokaisella tukiperheellä on muutamia omia tukinuoria, joiden kanssa työskentelee ja kulkee arjessa tiiviisti rinnalla. Lisäksi tukinuoret saavat työskennellä talojohtajan ja tarvittaessa ohjaajankin kanssa.
Tukiperheen työnkuva on hyvinkin vaihtelevaa ja monipuolista. Kaikki tukiasunnoilla asuvat tukinuoret tulevat eri lähtökohdista, joten tuen tarve on erilainen jokaisen tukinuoren kohdalla. Joku nuori tarvitsee tukea arjenhallinnallisiin asioihin, kuten kaupassakäyntiin ja siivoukseen, kun taas toinen nuori tarvitsee ohjausta oikean päivätoiminnan löytämiseen ja sosiaalisten taitojen harjoitteluun. Arjessa saadaan harjoiteltua yhdessä tarpeellisia taitoja, kuten laskujen maksamisia, ruuanlaittoa tai eri virastoissa asioimista. Tärkeimpänä tukiperheen tehtävänä kuitenkin on mielestäni nuoren kohtaaminen, kuuntelu ja sitä kautta luottamuksellisen tukisuhteen rakentaminen. Monilla tukinuorilla on rikkonainen tausta ja voi olla, että tukiperhe on yksi harvoista luotettavista aikuisista, joita nuorella on ympärillään. Kun luottamuksellinen suhde on syntynyt, vaikuttaa se yleensä positiivisesti myös muihin asioihin. Tukiasunnoilla jokainen saa edetä omaa tahtia eikä itsenäistymisessä ole kiire. Toiminta on aina suunnitelmallista ja ideaalitilanteessa pois muuttavalla nuorella on hankittuna kaikki se tieto ja taito, jota täysin itsenäinen asuminen ja arki vaatii.
Tukiperheenä olo vaatii erilaista sitoutumista mitä “tavallinen” työ. Koska me kaikki tukiperheet ja tukinuoret asumme samassa kerrostalon rapussa, ei voi välttyä törmäämästä työjuttuihin silloinkin, kun ehkä ei ollut töitä ajatellut tekevänsä. Tukinuoret tapaavat meitä tukiperheitä normaalin arjen ja elämisen keskellä ja tukiperheenä meillä on ainutlaatuinen mahdollisuus kohdata nuorta eri roolissa kuin muissa palveluissa. Näistä pienistäkin, tavallisistakin kohtaamisista rakentuu se kokonaisvaltainen tuki, jota tukiasunnoilla on saatavilla. Toisinaan tukisuhteet ovat nuorelle niin merkityksellisiä, että yhteyttä omaan tukiperhetyöntekijään pidetään vielä vuosienkin jälkeen.
Kerroin vanhalle tukinuorelle kirjoittavani tällaista juttua ja kyselin häneltä ajatuksia omasta tukiasumisesta, joka hänen osaltaan päättyi muutamia vuosia sitten. Hän koki tukiasumisen hyödylliseksi koska sai asumisen aikana tukea juuri niihin itsenäiseen elämiseen tarvittaviin taitoihin, jotka hänellä ei vielä tukiasunnoille muuttaessa ollut hallussa. Asumisensa aikana tämä nuori kertoi saaneensa apua ruuanlaiton opetteluun, raha-asioiden harjoitteluun ja mm. koulunkäynnin tukea hän piti erityisen tärkeänä. Parhaimmaksi asiaksi hän nosti kuitenkin sen, että saatu tuki oli yksilöllistä ja aikuis umista sai harjoitella oman aikataulun mukaan; rauhallisesti ja turvallisessa ympäristössä. Näin tukiperheen näkökulmasta, kyseinen nuori on saanut kiinni juuri siitä, miksi tukiasumista ylipäätänsä on.
Kuluneet 12 vuotta tukiperheenä on sisältänyt joskus myös sitä, että yöllä ovikelloa on tosiaan soiteltu. Joskus olisi ihan mukavaa jättää työt työpaikalle ja lähteä kotiin, mikä tukiperheenä ei onnistu. Toisinaan tuntuu, että on 24/7 töissä. Nämä ovat kuitenkin harvinaisia hetkiä ja pääsääntöisesti “yhteiselo” tukiperheiden ja tukinuorten naapurina sujuu vallan mutkattomasti. Paljon yritämme järjestää myös yhteisiä tapahtumia, jotta tuntisimme kaikki toisemme. Toisinaan käydään leffassa, toisinaan grillaillaan takapihalla. Sellaista ihan tavallista elämää. Tietynlaista heittäytymistä homma kuitenkin vaatii ja kuten joku joskus on todennut, olen myös itse sitä mieltä, että tukiperheet tekevät äärimmäisen arvokasta (ja erikoista) työtä!
Kirjoittaja toimii tukiperheenä Turun NMKY:n sosiaalipalveluosakeyhtiö NMKY-Sosiaalipalvelut Oy:n tukiasuntotoiminnassa